Pääsiäislammasta

Kiirastorstaiaamuna menin navetalle tavalliseen tapaan ruokkimaan eläimiä. Heti ovelta kuulin, että joku lammas määki viimeisessä karsinassa. Navetan perällä on vierekkäin kaksi karsinaa ja toisessa on kolme pässiä ja toisessa neljä uuhta. Pässit ovat valkoinen, musta ja ruskea, joista olen vain valkoisen kuullut määkivän. Uuhista en yhdenkään.
Mutta tämä määkiminen oli jonkun uuhen, koska tunnistaisin kyllä pässin määkimisen, se kun kuulostaa äänenmurroksessa olevalta teiniltä.

Menin katsomaan, että mikähän siellä nyt on, kun ei koko talvena ole kukaan niistä määkinyt.
Ensimmäiseksi näin, että keskellä karsinaa oli jotain mustaa, luulin aluksi, että jompikumpi mustista uuhista oli alkanut pudottaa villaa, kuten niin moni muukin on pudotellut. Lampaita ei oltu keritty syksyllä, joten lämpö saa ne pudottamaan joskus villoja.
Ja sitten toinen mustista uuhista makasi takaseinän vieressä ja sen etupuolella oli jotain valkeaa.
Vähitellen valkeni, että ei hemmetti!! Onko tuo karistoinut??
Menin karsinaan ja totesin, että olihan se. Ja sitähän se uuhikin määki, jutteli pikku karitsalleen. Musta karitsa oli kylläkin jo kuollut, nostin sen ulkopuolelle ja sitten menin katsomaan, kuinka valkoinen karitsa voi. Vähän oli heikon oloinen ja unelias. Yhtään en osannut arvioida, että mihin aikaan oli tämä perhetapahtuma tapahtunut ja oliko tuokaan karitsa saanut yhtään emän maitoa. Heiveröisesti jaksoi välillä jaloilleen kuitenkin nousta.

Jatkoin muiden ruokinnat loppuun ja soitin sitten vuokraisännälle tapahtumasta. Hänkin vähän ihmetteli, että miten se oli voinut olla tiineenä, kun ei tiennyt uuhien olleen pässien kanssa edes tekemisissäkään. Jotenkin vaan oli. Ja ilmeisesti laitumella ennen syksyn navettaan tuloa.

Odotamme toki karitsoita, mutta neljälle muulle uuhelle, jotka loka-marraskuun vaihteessa olivat tarkoituksella samassa karsinassa sen taannoisen ison pässin kanssa. Niillä on laskettu aika suunnilleen huhtikuun puolivälissä.

Vuokraisäntä tulikin aamupäivällä käymään ja yhdessä yritimme saada pikkuista emän nisälle imemään. Kyllä oli vaikeaa. Eipä sitten auttanut kuin hakea sisältä tutilla varustettu nokkamuki ja alkaa lypsää uuhta ja sitten imettää karitsaa. Onnistuikin melko hyvin, vaikka olimme kaikki neljä ihan ensikertalaisia, uuhi, karitsa, isäntä ja minä, siis tässä lypsy- ja imetyshommassa.

Siirsimme muut kolme uuhta toiseen karsinaan, jossa oli kolme muuta uuhta, että nuori emo saisi olla rauhassa pikkukaritsan kanssa, eikä olisi kaikkien tallottavana.

Illan aikana kävimme pariin kertaan katsomassa, miten siellä voidaan. Hengissä oli, mutta kovin hyvää ennustetta ei voinut antaa.

Pitkäperjantain aamuna menin aamuruokinnalle ja totesin, että hengissä karitsa vielä oli. Kun sain ennen puolta päivää muita avuksi, niin kävimme oman perheen voimin lypsämässä uuhta ja antamassa tuttipulloruokintaa karitsalle. Välillä tuntui, että pikkuinen olisi jopa virkeämpi, mutta parin tunnin päästä taas aika unelias ja laiska ja veltto.

Iltapäivällä kävimme taas lypsyllä ja yritimme saada pikkuista syömään, mutta vähän heikkoa oli menekki. Yhtään emme osaa sanoa, oliko emä saanut ruokittua muina aikoina pikkuistaan.

Nyt vaan jännitämme, että kuinka pitkään pikkuinen jaksaa sinnitellä ja onko ruuan saaminen aina meistä hoitajista kiinni, lypsämisestä ja tuttipullosta.
Emäkin yrittää kyllä huolehtia siitä, mutta etusorkilla karitsan kuopiminen allensa näyttää hieman kovakouraiselta. Maailma on joskus kova paikka, jopa pikkuiselle karitsalle.

Auton korjausta

Joskus ennen joulua alkoi autoni takapäästä kuulua kolinaa. Olin tietysti ajellut ehkä reippaastikin syksyisillä, kuoppaisilla kyläteillä ja iskarit olivat ehkä sanoutuneet irti yhteistyöstä.
No, eipä ollut varaa heti korjailla sitä vikaa, ajelin sitten iisimmin kuoppaisilla teillä. Asvaltillahan tuo ei juurikaan vaivannut.

Helmikuulla päätin käyttää autoa korjaamolla tarkistuttamassa, että millaisesta viasta olisi kysymys.
Juu, ei ollut iskareissa vika. Vasemman takarenkaan pitkittäistukivarsi oli repeytynyt irti rungosta renkaan etupuolelta. Rengas ei siis ottanut vastaan enää kuoppien ja korotusten aiheuttamia iskuja, vaan varsi kolahteli pohjaa vasten tärinässä aika ajoin. Korjaamolla eivät arvanneet lähteä vikaa korjaamaan. Ei auttanut kuin ajella rauhallisemmin, kunnes on varaa korjauttaa. Kovempaa ajettaessa esimerkiksi kuoppaan koko rengas saattaisi siis irrota ja auto menettää hallittavuutensa. Huonompi juttu.

Eikä tässä kaikki. Oli tulossa reissu Kiteelle eikä ollut vaihtoehtoa. (Uhka)rohkeasti vaan tien päälle ja varovasti ajellen. Olinhan ajanut tällä viallisella autolla jo parisen kuukautta, ehkä tuon reissun vielä kestää. Ja kestihän se, huh.

Seuraavalla viikolla vuokraisäntä otti auton työn alle ja hitsailtiin tukivarsi runkoon uudestaan kiinni. On pysynyt sen jälkeen, mutta maaliskuun viimeisellä viikolla olis katsastus, joten saa nähdä, miten siellä viritykseen suhtaudutaan.

Tässä viikko sitten tuli toinen vika. Olin lähdössä poikaa hakemaan työharjoittelusta kuntakeskukusesta, mutta lähtö tyssäsi pihatielle. Kuului vain tömähdys, ja oikea takarengas meni täysin jumiin.
Kun oli vielä lumi maassa, niin uskalsin peruuttaa auton takaisin pihaan, vaikka rengas ei pyörinytkään vaan liukui lumella. Onneksi ei hajonnut kauempana, esimerkiksi jäätiellä...

Vuokraisännältä sain hänen autoaan lainaan pojan hakua varten.

Iltapäivällä tunkkasin auton ylös, rengas irti ja katsomaan, mistä kiikastaa,

Ahaa, toisen jarrukengän kiinnityspultti oli singahtanut maailmalle ja jarrukenkä oli lähes poikitain rummussa. Ei ihme, että ahdisti.

Vasemmanpuoleisen kengän kiinnitys kunnossa oheisessa kuvassa.

Oikeanpuoleisen kengän pultti irronnut ja mutteri ja peltijousi löytyi jarrurummun pohjalta.

Uutta pulttia etsimää, ja yksi löytyikin, ja kiinnittämään tilalle. Laitoin vielä liimatipat mutterin ja pultin kiinnityskohtaan, ettei tärinässä lähtisi itsestään aukeamaan.

Tässä molemmat kiinnitykset paikallaan.

Rumpu ja rengas paikalleen ja testaamaan. Toimii!!

Eipä tarvinnut maksaa kalliita huoltokuluja näistä kummastakaan huoltotoimenpiteestä, joten kyllä täällä maalla naapuriapu toimii aika mukavasti.

Että sellainen hiihtoreissu tänään.....

Lauantaiaamu, muutama aste pakkasta, aurinko paistaa täydeltä terältä, mitä mahtavin kevätpäivä, hiihtolatu kutsuu.

Ajoin autolla kylän entisen koulun pihaan, missä on tämän 14 kilometrin latulenkin alku- ja loppupiste. Sukset jalkaan ja ladulle kokeilemaan pitoa.

Ohhoh, olipas jäinen latu, lipsui heti alkuun eteen ja taakse. Sukset pois jalasta ja taskusta pitovoidepurkki esiin. Laitoin jonkun verran pikapitovoidetta suksien pohjiin ja uudelleen kokeilemaan toimivuutta. Edelleenkin oli vähän liukkaan oloinen, mutta tuntui jotenkin pitävän, eikun liikkeelle.

Jo alkumatkasta totesin, että on aika jäinen latu, joten pitovoide ei juurikaan auttanut asiaa. Pienikin vastainen alkoi tuntua hartioissa ja ojentajissa, kun joutui varaamaan käsille niin paljon vastaisessa maastossa.
Ja kun mäet jyrkkeni, niin joutui jo heti haarakäynnille, kun ei pitänyt sitten ollenkaan. Edellisellä kerralla pito oli juuri hyvä, saattoi hiihdellä tällaiset mäet ylös. Nyt ei saattanut. Huhhuh!

Latu oli muuten aika hyvässä kunnossa, mutta alkoi jo kevät vaikuttaa muutamiin kohtiin siten, että latua oli alkanut sulaa ja maa tulla näkyviin. Sehän ei ollut kivaa, kun eräässäkin mäessä se paljastui parhaassa vauhdissa. Mäki laskeutui metsästä pellolle ja metsän reunassa oli hieman sulanut kohta toisella ladulla. Yritin nostaa jalkaa, ettei töppää vauhti tykkänään, mutta niin vain horjahdin ja totesin, että kaatuminen tulee joka tapauksessa. Menin  jo valmiiksi kyljelleni ja aloin liukua kelkalla ajetun latu-uran pintaa viitisen metriä ennenkuin vauhti pysähtyi. Äijä ylös ja matka jatkui.

Puolessa matkassa alkoi jo tuntua siltä, että kunhan pääsen kotiin, niin sukset poikki ja lämmityskattilaan, niin olin väsynyt ja hikinen jo siihen astisesta urakasta.
Tiesin, että edessä oli reilun kilometrin nousu Susivuorelle, ennenkuin helpottavat laskuosuudet alkaa. Murhaa oli tuo nousu!
Ihan meni sunnuntaihiihdon puolelle. Siis lähes kävelyä sukset jalassa oli pakko mennä ja hetikin jyrkentyessä piti mennä haarakäynnille.

Tuolta se tuli...

...ja tuonne se meni...   kohti Susivuorta...

Reilun 8 kilometrin kohdalla mäki oli voitettu ja saatoin pitää lepotauon postilaatikolla ja kirjoittaa nimen vihkoon.

Edessä olisi pitemmän aikaa laskuosuuta ja sitten rauhallista ja tasaista pelto-osuutta. Ne sujuikin hyvin, parhaimmillaan laskussa nopeutta oli tuollaiset 30 km/h, joten kyllä suksi luisti, olis vaan pitänyt kanssa.

Loppumatka sujui jo hieman paremmin ja joutuisammin, kun niitä vastaisia ei enää niin ollut. Tasaisella pellolla saattoi lykkiä vuorotahtia ihan mallikkaasti.

Vielä viimeinen mutka Enonrannan kautta ja maali häämötti. Kun totesin, että tänään en pysty havittelemaan viikon takaista 1h 28min aikaani, saatoin jopa huilaamisen varjolla pysähtyä ottamaan muutaman kuvankin matkalla. Koulurakennuksen takana kulkee Enonjoki, missä majava rakentelee patojaan, siitäkin kuvan nappasin.

Loppujen lopuksi aikaa kului 1h 42min, joten ei silti ihan huonosti, ottaen huomioon muutamat voitelutauot ja parit valokuvauspysähdykset. Ilman niitä olisin silti saattanut päästä lähelle tuota parasta aikaani tuolla reitillä.

Suksia jalasta riisuessani horjahdin ja astuin suksen päälle huonosti. Niinhän siinä kävi, että side meni rikki, voivoi.

Hengissä kuitenkin selvisin ja en nyt silti suksia vielä uuniin poltettavaksi laita, mutta ehkä hiidot tälle keväälle jäävät nyt tähän. Pitänee opetella tuota voitelua hieman enemmän.

Halki, poikki ja pinoon

Polttopuuprojektia piisaa

Vuokraisäntä on pitkin talvea toimittanut polttopuuta pinoon piha-alueelle pariinkin kasaan. Niitä olen sitten hiljalleen pitkin kevättä sahaillut, halkonut ja pinonnut valmiiksi ensi talvea varten. Sitä puusouvia tuntuu silti riittävän edelleenkin.
Toisaalta talohan kuluttaa lämmitykseen puuta kymmeniä kuutioita vuositasolla, joten tähän puun pilkkomiseen on varauduttu.

Tässä nyt yhden päivän, tai oikeastaan muutaman tunnin kuvaelma.

Hommahan alkoi sahan teroituksella. Mulla on parikin sahaa käytössä, mutta tänään otin tuon lyhyempilaippaisen käyttöön. Teroitukseen tarviin vielä ohjuria, kun ei tuo viilauskulman arvioiminen ole ihan hanskassa vielä. Ja muutenkin kokemusta puuttuu teroituksesta ja sahaamisesta, mutta tässähän sitä pikkuhiljaa kertyy.

Polttoainetta ja öljyä tankkeihin ja sitten työmaalle. Saha käyntiin ja sahaamaan viime kerralla kesken jäänyttä tukkia.
Ja pahus.
Saha ei tunnu purevan yhtään tukin kylkeen.
Mulle kävi viime kerralla kämmi, kun sahauksen välillä jätin sahan maahan käyntiin nostaakseni sahatut pöllit erilleen pinoon halkomista odottamaan. Niin eikö saha liukunut lumella siten, että kellahti hieman vinoon ja terä alkoi rouhian lunta ja maata. Siinä sahassa jostain syystä terä jää jonkun verran pyörimään tyhjäkäynnilläkin, ja niinpä terä meni varmuudella huonoonn kuntoon. Ja ei siis näköjään aamuinen teroitus parantanut asiaa juurikaan. Muutaman pöllin yritin tuskalla hinkata.

Eipä auttanut kuin mennä vaihtamaan paketista uusi terä. Siinä sitten vierähti hieman aikaa. Piti samalla puhdistella kotelon sisus ja pyöriysmekanismit sahanpuruista.
Terä paikalleen ja uudestaan sahaamaan.

Jopas alkoi homma toimia, tukit alkoivat lyhetä pölleiksi mukavaan tahtiin.

No ei olla Strömsössä.
Jonkun ajan päästä laskin sahan taas maahan nostellakseni pöllejä erilleen. No nyt ei terä kauhonut maata. Mutta ottaessani sahan käteen ja yrittäessäni jatkaa sahaamista ei terä lähtenytkään enää pyörimään. Mikäs...??

Eipä auttanut kuin taas purkaa terän suojakotelo ja katsoa, mikä mättää. En nyt varsinaisesti mitään vikaa löytänyt, mutta puhdistin laipan öljyreiät huolellisesti, jos terä ei vaikka saanut öljyä ja hirtti jumiin sen takia.
Uusi kasaus ja käyntiin. Taas pelitti. Ja homma jatkui.

Mutta en saanut tankillistakaan sahattua, kun jumitti uudestaan.
Nyt päätin lopettaa, olihan noita pöllejä jo muutama, että saatoin aloittaa halkomisen.

Traktori käyntiin ja peruuttaen halkomalaitteelle, että hydrauliletkut ylettävät liittimiin ilman, että tarvii perälataa irroitella.

Siinäpä sitten rauhalliseen tahtiin haloin sahatut pöllit sopiviksi haloiksi. Halkomisen jälkeen sitten aloin pinota niitä aiemman pinon jatkeeksi. Vajaa pino ensin täyteen ja sitten vielä viidettä pinoa alulle. Mahtuu sopivasti saman pressun alle.

Kolmisen tuntia minulla siinä meni aikaa. Pilvipoutaa ja auringonpaistettakin oli. Lämpötila muutaman asteen plussalla, joten tottahan mulla oli talvihaalarin alla vaatteet hiestä märkänä, mutta hyvä fiilis, kun sai taas polttopuuta pinoon kuivumaan.